Kun olimme pistämässä nykyistä asuntoamme myyntiin, mieleen juolahti ajatus, että olohuoneeseen voisi ostaa uuden maton hyvin palvelleen mutta myös hyvin ruokaisan ja juomaisan tilalle. Olisi sitten näytöissä ainakin hieno matto. No, menimme kauppaan ja silmään pisti ihanan lämpimän oranssi villamatto. (Ja kyllä, oli sen kaupan kallein matto). Olin kuitenkin pidemmän aikaa etsinyt tuon sävyistä mattoa ja kun se nyt sattui olemaan Hanna Korvelan Pop-matto, niin ajattelin, että laadusta kannattaa maksaa. Suunnittelimme, että se kulkisi mukanamme sitten aikanaan uuteen kotiin ja siitä vielä pitkälle eteenpäin.
Koska emme hennoneet laittaa mattoa lattiaan muuta kuin näyttöjen ajaksi (pieni mies ja arvokas villamatto eivät ole kovin yhteensopivia), matto sai jonkin aikaa olla muut ajat varastossa. Kesän päätteeksi kuitenkin ajattelimme, että testataan mitä matto kestää. No, vähänhän tuosta nukkaa lähti, mutta se kuuluikin asiaan. Villamatot ovat sellaisia. Meni päivä ja toinenkin ja kolmaskin ja viideskymmenes ja yhdeksäskymmenes (you get the point) ja nukkaa senkuin lähti. Ja lähtee edelleen. Tukuttain. Hoito-ohjeissa sanotaan tyyliin, että matto saattaa tarvita muutaman imurointikerran ennenkuin se on täydessä terässä. SAATTAA? MUUTAMAN? Olen imuroinut maton ehkä noin sata kertaa eikä loppua näy, viimeksi juuri äsken. Ja nyt rouva P on hyvin, hyvin vihainen. Laadusta tykkään maksaa, muusta en. Tässä saa nyt taas suomalainen käsityöläisosaaminen hävetä! Ja arvatkaa, minkälaista angstia tämä aiheuttaa siivousfriikahtavalle ihmiselle?!?!?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti